Uima-altaalla katsellen merta ja muita palasia

Monika Fagerholm kirjoitti muutama vuosi sitten esseekirjan Meri yhdessä ruotsalaisen radiodokumentaristi Martin Johnsonin kanssa. Nuoren Voiman haastattelussa Fagerholm puhuu kirjoittamisesta, palasista, uimisesta ja suomalaisesta esseistiikasta.

Monika Fagerholm. Kuva: Aleksis Salusjärvi
Monika Fagerholm.
Kuva: Aleksis Salusjärvi

Se oli veden aikakausi, kaikki joivat ja uivat”, sanoo Monika Fagerholm 1960-luvusta, ”sen huomaa nyt kun ei enää ole. Amerikassa kaikilla piti olla uima-allas ja silloin annettiin uima-altaallekin nimi, järjestettiin ristiäiset”. Olivatkohan uima-altaat tyttöjä vai poikia? ”Varmaan tyttöjä, sehän on seksuaalinen symboli: mies hyppää äärettömään.

Fagerholm mainitsee amerikkalaiskirjailija John Cheeverin, jonka novellissa ”The Swimmer” mies tarkkailee uima-altaiden halkomaa maisemaa: ”Aivan kuin kartanpiirtäjän silmin hän katsoi uima-altaiden nauhaa, näennäisesti maanalaista virtaa, joka kiemurteli seudun halki. Hän oli tehnyt löydön, lisäyksen uuden ajan maantieteeseen. Mies antaisi virralle nimeksi Lucinda, vaimonsa mukaan.” (suom. MY) Novellin mies haluaa kulkea uima-altaiden muodostamaa reittiä maisemassa päämääräänsä, ja kun hän saapuu sinne, kaikki ovat lähteneet. Uima-altaasta tulee rappion kuva.

Fagerholmin ja ruotsalaisen radiodokumentaristi Martin Johnsonin esseeteoksessa Meri (Havet, 2012) kertoja nukahtaa uima-altaan äärelle meren rantaan. Meressä ei voi uida sinilevälauttojen takia. Uima-altaan ja meren yhteismitattomuus on selvä asia. ”Meri on loputon”, naurahtaa Fagerholm.

Itämeri muuttuu silmissä. ”Se se on niin pieni. Ei siinä ole syvyyttä. Martinhan oli sukellusveneellä, pohjassa kaikki on kuollutta. Sitä on vaikea tajuta ennen kuin näkee sen. Muutos on nopeaa ja meri on niin vanha. Ei se ole vain meri joka häviää vaan meidän kokemus, jokin pirstoutuu meidän päässä. Meri on myös metafora”.

Sitä meri, ja Meri, on. Merestä luen: ”olemme aina yrittäneet vangita meren, kesyttää sen, kovakouraisesti. Nostaa sen maihin ja kehystää sen altaaseen.” Lyyrisen esseen laji on Suomessa lähes tutkimaton, Meren olemus sekalaisina mutta samaa tarkoitusta palvelevina teksteinä juontuu osin radiotoimittajan ja kirjailijan erilaisista näkökulmista ja työskentelytavoista. Kaksi tekijää, kaksi mediaa. Kirjan suhde lähteisiinsä, ennen kaikkea itse mereen, on laaja. Se sisältää haastattelukatkelmia, otteita kirjallisuudesta, kertomuksia merestä ja kaksi henkilökohtaista kertomusta.

Esseekirjaa edelsi neliosainen ohjelmasarja Havet (2011), jonka Johnson sai tehtäväkseen Ruotsin radiolle. Johnson halusi tehdä sen kirjailijan kanssa, ja otti yhteyttä Fagerholmiin, joka päätti heti lähteä mukaan. ”Meille syntyi heti yhteisymmärrys. Kesti kaksi vuotta ennen kuin tavattiin, mutta työtä alettiin heti tehdä meilitse ja puhelimitse.” Johnsonilla oli valmis runko ja idea kirjailijahaastatteluista, joita olisi kaikissa neljässä osassa. ”Meillä oli molemmilla vahva idea luoda tilaa palasilla, katsoa mikä voi olla merkityksellinen kokonaisuus.

Fagerholm ja Johnson alkoivat siksi ottaa mukaan assosiaatioita. Fagerholm puhuu paljon lyrical essaysta, lyyrisestä esseestä, joka on eräänlainen nonfiktion sekamuoto: se voi sisältää mitä tahansa, palasina. Tärkeä vaikuttaja on ollut David Shieldsin Reality Hunger, palasista koostuva manifesti, jonka mukaan paloista rakentaminen on uutta realismia juonenrakentamisen asemesta. Assosiaatiota koottiin, ja ”huomattiin, että kirjahan kertoo pelkästään kuolemasta.”

Fagerholmin johtoajatukseksi nousi elinikäinen ja henkilökohtainen kysymys muodosta ja muodottomuudesta. Johnsonin äiti kuoli

Monika Fagerholm. Kuva: Aleksis Salusjärvi
Monika Fagerholm.
Kuva: Aleksis Salusjärvi

tämän ollessa 17-vuotias, ja aiheet johtivat jatkuvasti kuolemaan. ”Sanoin Martinille: tää on sun surutyötä, sä et halua päästää irti, sä haluat hukkua. Ja tää ajatus sytytti hänet. Palasista rakentamisen pitää olla konkreettista, ei mitään filosofiaa”.

Johnson ja Fagerholm työstivät toistensa tekstiä suoraan, ilman palautekeskusteluja: ”Me kirjotetaan, lähetetään toiselle teksti, ei keskustella siitä. Toinen saa tehdä tekstille mitä vaan. Martin kirjoittaa suoraan minun tekstiin, minä hänen. Siitä syntyy koko ajan jotain uutta. Mulla on hirveesti omia darlingeja ja anekdootteja. Hän otti niitä pois. Ja se oli hyvä. Jos ottaa ne pois, näkee jotain uutta.

Johnsonin tarinalinja konkretisoi itse itsensä: ”Kerran Martin soitti mulle. Hän on kotoisin Fåröstä, ja oli katsonut Ingmar Bergmanin saaresta tekemiä 1960-luvun dokumentteja. Yksi näistä dokumenteista käsitteli elämää ja tulevaisuutta Fårössä. Menneisyyteen liittyvät kohdat on mustavalkoisia, nykyhetki on kuvattu väreissä. Aivan lopussa Bergman menee koulubussin takapenkille istumaan. Siellä on joukko nuoria, ja elokuva muuttuu värilliseksi. Ja Bergman ojentaa mikrofonin meikatulle nuorelle tytölle, joka jauhaa purkkaa. Tyttö katsoo kameraan ja vastaa Bergmanin kysymykseen tulevaisuudesta: ’mä en tiedä mut ainakin mä haluan pois täältä’. Se on Martinin äiti. Tähän huipentuu Martinin storyline Meressä. Kuolema tulee eläväksi. Tossa on äiti.”

**

Fagerholmille lyyrinen essee, palasista rakentaminen, on tutkimista. ”Kirjottaessa saa tilan tuntea, kirjoittaa sen esille ja käsitellä sitä: katsotaan mitä mulla on, mitä se sanoo. Mä haluaisin että tommosia tehtäisiin enemmän.” Niin sanottua tavallista esseetä Fagerholm pitää jopa juhlallisena muotona, ja erityisen hankala tilanne hänestä vallitsee suomenkielisessä esseistiikassa. ”Suomenkieliset esseet ovat kuin akateemisia esitelmiä, että pitää olla hyvin älykäs, tulee argumentointia ja päädytään johonkin tulokseen. Olisi mahdollisuuksia kaunokirjalliselle kerronnalle, voisi käyttää muita muotoja, vaikka kuvia tai elokuvia. Eihän esseessä ole kiinnostavaa argumentointi, vaan miten jotain asiaa käsittelee, miten luodaan yhteyttä”, sanoo Fagerholm. Kirjoittaminen ei voi olla löytämistä argumentoivassa esseemuodossa: ”Tapa ajatella sulkee ajattelun, koska kaikki mikä ei sovi siihen, pitää ottaa pois.

Miks me niin pelätään! Meitä pitää koko ajan ymmärtää! Mistä tää ylipäätään alkoi, että meidän pitää ymmärtää älyllisesti kaikki!Walter Benjaminin historiankäsitys on oleellinen Fagerholmin ja Jonhsonin työn kannalta – eikä siinäkään ole kyse mistään vaikeasta: ”Hänhän rakensi palasista historiaa, ja se historia muodostuu täällä”, sanoo Fagerhom päätään koskettaen, ”kun me luemme. Kirjoittaja antaa mulle ne palaset, saan itse lukea, saan itse muodostaa.

Suomessa essee on patriarkaalinen muoto, väittää Fagerholm. ”Ei mitään huuhaata! Kirkasta ajattelua, selviä lauseita, hyvää argumenttia. ” Eri kielten perinteissä on eroja. ”Englanniksi kirjoitetaan lyrical essayta, ja Ruotsissakin tehdään kokeiluja: ajatellaan palasina, otetaan kaunokirjallisuus mukaan.” Fagerholm pohtii syitä siihen, että suomenkielinen essee on lähtenyt eri suuntaan – suomenkielisellä kirjallisuudella on erilainen historiallinen painolasti: ”Kirjallisuus on mielletty Suomessa politiikaksi pitkään, hyvässä ja pahassa. On miellyttäväkin ajatus, että kirjallisuudella on näin iso merkitys, aikaisemmin sillä rakennettiin yhteiskuntaa. Se merkitys on hävinnyt, mutta äijämäisyys on jäljellä.”

Essee on tapa nähdä maailma. Se osoittaa että mulla on omat silmät ja mä saan olla tällä tavalla. Saan väittää, että maailma on tällanen.” Fagerholm alkaa puhua Meressä olevasta David Foster Wallacea ja Jonathan Franzenia käsittelevästä tekstistä. Siinä Franzen käy sirottamassa ystävänsä tuhkat Masafueran autiosaarelle. ”Luin silloin paljon Wallacea ja Franzenia. He ovat hyvin erilaisia, toistensa vastakohtia. Toinen kuoli, toinen …is very alive and kicking.” Wallacen ja Franzenin suomalainen vastaanotto hämmästyttää Fagerholmia. ”He ovat jokaisen mieskriitikon lempikohteita Suomessa, mutta heitä käsitellään Ruotsissa tai vaikka englanniksi niin, ettei sukupuoli korostu.

Mä melkein hukuin Infinite Jestiin. David Foster Wallace ei ole miehinen kirjailija, ymmärtäisin jos kyseessä olisi joku Hemingway… Kun Suomessa nousee pinnalle joku kiinnostava mieskirjailija, miesten pitää omia se, eikä naisten pidä tulla tälle alueelle.” Fagerholm pitää sukupuolta merkitsevänä asiana suomalaisessa kirjallisuusjulkisuudessa: ”Oon kirjoittanut aika pitkään. Oon vaikuttanut joskus myös miespuolisiin kirjailijoihin, tiedän, koska he on kertoneet mulle. Eivät kuitenkaan sano sitä haastatteluissa, silloin ne sanoo ’Hemingway’. Naiset kuuluu yksityisyyden alueelle.

**

Meressä on kertojanääntä, joka kuuluu intohimoiselle uimarille: ”Jätän maan taakseni. Vesi on kylmää. Minä tiedän. Olen ollut mukana ennenkin. Ensimmäiset kymmenen-kaksitoista vetoa ovat kauheita. Sitten uintivedoista, työskentelevistä lihaksista, leviää ruumiiseen lämpö. Voi uida pitkälle.” Yritän haastaa Fagerholmia keskustelemaan uimisesta urheiluna. Hän esittää vastaväitteensä: ”Uiminen ei ole urheilua mulle. Jos nyt kuntoilusta puhutaan, se ei ole hyvä tapa laihduttaakaan, koska uidessa tulee nälkä”.

Uiminen on paremminkin etsimistä ja löytämistä, se on tapa olla. ”Englannissa on semmonen liike kuin wild swimming, munikäiset naiset harrastaa sitä. Uidaan sen takia, että ollaan uteliaita, ei uida suoraan mereen, vaan mennään rantaa myöten. Se on yhtä seikkailua, voidaan uida aivan missä vesissä vaan.” Fagerholm haaveilee tekevänsä kirjan uimisesta. ”Haluaisin tehdä lyyristä esseetä uimisesta. Käytin Meressä yhtä lempikirjoistani, Charles Sprawsonin Haunts of the Black Masseuria. Se on ihana kirja koska se on niin hullu, hyvällä tavalla hullu. Sprawson kirjoittaa uimisen historian, sen koko tarinan. Hän asuu itse erämaassa, keskellä hiekkaa, eikä ole merta.”

Uimari tekee aina oman kilpailunsa, eräs uinninopettaja sanoi. Uimari ei ajattele koskaan kilpailijoitaan”, sanoo essee ”Yksinäisyys” Meressä. Kirjassa uiminen ja kirjoittaminen limittyvät. ”Jane Magnusson, entinen urheilutoimittaja, on kirjoittanut sellaisen kirjan kuin Esther Williams – skenbiografin. Siis tekoelämäkerta. Kirja on äärimmäisen hauska, mutta se käsittelee elämäkerran muotoa. Magnusson kasvoi Uudessa-Seelannissa, ja siellähän uidaan hirvittävästi. Magnusson joutui harrastamaan taitouintia lapsena, vaikka ei halunnut. Mutta silti hän hullaantui veteen.”

Katson parastaikaa Mad Meniä. Siinä on Cheeverin maailma, Meri-kirjan tummuutta: jokin on hukassa, eikä auta vaikka me kerrotaan mitä tarinoita.” Palasista rakentamisessa on ristiriitansa. Fagerholm muistelee eduskuntavaaleja 2011: ”Mulla oli vähän apokalyptinen tunne. Kaikki hajoaa, miks kaikki hajoaa.” Ja paradoksaalisesti palaset merkitsevät Fagerholmille mahdollisuuksia.

Fagerholm ja Johnson ovat työstäneet yhdessä aikaa käsittelevää radiokuunnelmasarjaa, jonka he toivovat saavansa läpi Ruotsin yleisradioon. Kysymys ajasta nousi esille jo Merta työstettäessä. ”Kun tekee jotain kokonaisuutta, niin luo myös aikaa, ja se on meille yksi kaunokirjallisuuden ydin, sen tapa luoda aikoja. Meillä on fyysinen aika, mitä me eletään, mutta sitten meillä on myös ajantaju ja ajantajut! On mahdottoman paljon aikoja.

Ajan lisäksi Fagerholm liittää kirjoittamiseen tilan. ”Mua kiinnostaa montaasin tekeminen. Kirjoittaessa ei niinkään tee tekstiä kuin luo tilaa. Jokainen kokonaisuus on kuin tilan utopia tai jotain. Ja jos tekee paloja, se tavallaan laajentaa tätä tilaa aivan uskomattomasti, koska siinä korostuu se mikä ei ole siinä.” Meri on valtava ja läikkyy  Havet –radio-ohjelmien äänimaisemasta tekstiin ja Fagerholmin puheeseen: ”On meri ja poimit sieltä asioita, kalastat ja myös hukut.

– Maaria Ylikangas

Kirjoittaja on Nuori Voima -lehden päätoimittaja

Fagerholmin ja Johnsonin radio-ohjelma Havet on kuunneltavissa netissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s