Kokonainen kaupunki muuttuu spektaakkeliksi maailman suurimman teatterifestivaalin ajaksi. Vesa Rantama kävi heinäkuisessa Avignonissa, jossa esitystaiteesta tulee keskustelun, filosofian, historian ja riemun kohtaamispaikka.
Heinäkuisessa Avignonissa keskiaikaiset kaupunginmuurit vartioivat esitystaiteen salaisuutta. Vuodesta 1309 vuoteen 1377 paaveja majoittanut (Roomassa puhutaan Babylonian vankeudesta) kaupunki levittäytyy paavien palatsin sisäpihan ympärille kapeine mukulakivikatuineen ja aukioineen: nyt muurien takaiset tilat palatsin suuresta sisäpihasta pieniin kellarihuoneisiin on jo 69:n kerran omistettu esitystaiteelle.
80 000 asukkaan kaupungista tulee vajaan kuukauden ajaksi spektaakkeli, jossa kadut täyttyvät tanssijoista, laulajista, meditoivista munkeista, merirosvoista, kuninkaallisista ja erityisesti esityksiään vimmaisesti mainostavista teatteri-ihmisistä. Historiallisen keskustan läpi on hyvää tarkoittavan teatterinystävän mahdotonta kulkea täyttämättä taskujaan lappusilla ja korviaan promopuheella. Kaupungissa juhlitaan Festival D’Avignonia (tuttavallisemmin In) sekä 50-vuotisjuhliinsa ehtinyttä Avignon Off -festivaalia. Yhdessä nämä muodostavat maailman suurimman teatterifestivaalin, ja jälkimmäinen taitaa olla sitä yksinäänkin. Koko viikon ajan lämpötila kipuaa päivisin yli 35 asteen, eikä teatteriseurueiden urakkaa käy kateeksi: monet ahkeroivat Offilla 21 iltaa peräkkäin ja vastaavat myös esitystensä mainonnasta ja markkinoinnista. In-festivaali puolestaan tarjoaa eksklusiivisemmat, ammattimaiset olot: keskimäärin vain kourallinen esityksiä ja instituution takaama lähes varma loppuunmyynti. Vietimme viikon tukahduttavan kuumilla Avignonin kaduilla ja ihanissa ilmastoiduissa teatteritiloissa, alla joitain kohokohtia.
Festivaalin teema Je suis l’autre (Minä olen toinen) komppaa Ranskaan tammikuun terrori-iskujen jälkeen syntynyttä empaattista kansanliikettä ja korostaa teatteritaiteen mahdollisuutta synnyttää yhteys toiseen, vaikka kuvitteellinenkin. Teatteriohjaaja, kirjailija ja festivaalin taiteellinen johtaja Oliver Py kirjoittaa: ”Taiteilijoita pidetään narsisteina, mutta heidän luovuttamaton vapautensa ei olisi todellista, jos he eivät katsoisi kohti kultapukuista toiseutta, kohti itsestä pakenemisen päihtymystä – tuntea kaikki kohtalot, erityisesti ne joilla ei ole puhekykyä.” Kaupunki, joka esiintyy. Kaupunki, joka on koko ajan toinen. Hetkeksi toteutuneen utopian aistii kaiken markkinahälinän alta. Rajattomaan kulttuuritarjontaan tutustuminen ennen kokemattomassa kuumuudessa on raskasta, mutta antoisaa.
Utopiasta dystopiaan Perecin matkassa
Georges Perecin W, eli lapsuudenmuisto (W, ou le Souvenir d’enfance) lähestyy utopiaa urheilun kautta. Äitinsä keskitysleirille ja isänsä sodalle menettäneen kirjailijan puoliksi omaelämäkerrallisen autofiktion on sovittanut näyttämölle Marie Guyonnet, jonka versiossa korostuvat teoksen realistisemman puolikkaan kustannuksella Tulimaalla sijaitsevan W:n saaren tapahtumat. Saari esitellään sinne matkustaville roolihenkilöille ensiksi maanpäällisenä paratiisina, jonka kansalaiset ovat täysin omistautuneet reipashenkiselle kilpailulle. Urheilijoiden elämää ohjaavat matemaattiset säännöt, jotka tekevät heistä täysin immuuneja vallanvaihdoille ja muille yhteiskunnallisille muutoksille: kilpailu jatkuu perustuksiensa varassa muuttumattomana ikuisuuteen, eikä ainaisessa epävarmuudessaan julma Historia saa mitään jalansijaa.
Osoittautuu kuitenkin, että tämä jalon hierarkian ohjaama yhteiskunta perustuu ennen kaikkea urheilijoiden väkivaltaiselle nöyryyttämiselle: heitä ruokitaan huonosti, pidetään vankeudessa, heidän sukunsa jatkuminen ja hengissä selviämisensä riippuu täysin urheilumenestyksestä. Alun eskapistinen utopia paljastuu vähitellen helvetilliseksi koneeksi, analogiaksi kirjailijan lapsuuteen liittyville keskitysleireille. Mikä näyttää keinolta paeta, onkin lopulta keino löytää uudelleen kadonnut äiti. Teatterissa urheilijoiden hiki ja kyyneleet tulevat lähelle, ja Perecin oulipolaisten sääntöjen avulla esiin loihtima maailma näyttäytyy hyvin konkreettisena absurdien tapahtumien sarjana. Kirjan lukemisesta välittyvä mielikuvituksen hohde on äkkiä poissa: äärimmäinen, ikuinen kilpailu ja nöyryytys voisi hyvinkin olla totta.
Platonin Valtio ja nykyajan Ranska
Vapaan ajatuksen liikkeitä seuraten kontrolloituun totalitarismiin päätyi myös Platon vuosituhansia sitten. Filosofi Alain Badiou on toteuttanut varjoisassa koulun puutarhassa keskustelun Valtiosta, jota käydään festivaalin ajan joka keskipäivä. Keskustelu pohjaa kuuluisan vasemmistoajattelijan muutama vuosi sitten julkaisemaan käännös-kommentaariin, joka pyrkii päivittämään dialogin perusteellisen poliittisen ajattelun tähän päivään. Platonin luolavertausta soveltavan Badioun mukaan demokratiaa välineenä käyttävä kapitalistinen kulttuurimme on kuin valtava elokuvateatteri, jonka penkkiin istumme lukittuina ja jonka suurelta näytöltä näemme vain oman itsemme heijastuksen. Teatterin ulkopuolisessa valossa ajatukselle kirkastuu vähitellen kommunismin idea, joka meiltä paikoillemme sidotuilta pyritään (ja onnistutaan) kaikin keinoin hämärtämään. Ottamatta kantaa Badioun johtopäätöksiin on kokoontuminen puutarhassa antoisa ja heijastelee suoraa demokratiakäsitystä. Puhujat eivät tänä päivänä ole ”vapaita miehiä”, vaan kaikenikäisiä ja -taustaisia paikallisia ihmisiä, kiinnostuneita selvittämään alusta lähtien millainen yhteiskunta olisi hyvä. Lola, 15, on tänään Sokrates.
Vuorotellen paikoiltaan nousevat puhujat, jotka ajautuvat kiistoihin esimerkiksi värien luonteesta tai taiteen hyödyllisyydestä, edustavat uteliasta asennetta elämään aivan perusasioista lähtien. Omaa näkökulmaa törmäytetään jatkuvasti toisten esittämiin ja täysin päinvastaisiin. Käytännöllisen ja abstraktin törmäyksestä syntyy myös huumoria: ”Kumpi on hyödyllisempi talonrakennuksessa, oikeudenmukainen ihminen vai muurari?” Tämä ei ole me-henkeä tai ryhmäytymistä, vaan erilaisten arvojen ja argumenttien kohtaamista tilassa . Ilmainen esitys on vetänyt paikalle myös mukavasti nuorisoa: Les Voix du Monde -lehden mukaan1 tammikuun tapahtumien jälkeen yhteiskunnallisten asioiden pohtiminen on pitkästä aikaa muodissa ranskalaisten nuorten keskuudessa, monet ovat kokeneet herätyksen: yhteiskuntamme ei ole itsestään selvä, vaan meidän tekemämme. Valtiossa yhteiskunta rakennetaan perustuksistaan lähtien, ja vaikka ”viisaiden miesten diktatuuria” eli lopputulosta harva nykyään hyväksyisi, ei ajatuskokeen voima ole kadonnut.
Valtio tunnetaan myös Sokrateen päätöksestä karkottaa runoilijat ja muut jäljittelijät yhteiskunnastaan, mitä Badiou kommentoi Libération-lehden haastattelussa: ”Mikään ei ole draamallisempaa kuin Sokrateen yksinpuhelut draamaa ja runoutta vastaan”.
Energia liikkeessä
Platonin tekstit ovat kestäneet aikaa, ja niistä on keskusteltu lähes 2500 vuoden ajan. Eurajoelle kaivettavan, nyt tutkimusvaiheessa olevan ydinjätteen loppusijoituspaikka Onkalon olisi tarkoitus kestää 100 000 vuotta, yli kymmenen kertaa pidempään kuin mikään ihmisen rakentama on toistaiseksi kestänyt. Kyse on ensimmäisestä yrityksestä ratkaista lauhdealtaissa tilapäisesti säilytettävän ydinjätteen ongelma kestävällä tavalla. Suomalaisena olen hankkeesta tavallaan ylpeä, sillä ajatus on jalo ja erittäin käytännöllinen. Fyysikkoystävä, jonka kanssa keskustelen aiheesta, sanoo alkaneensa vähitellen kannattaa sitä. Vaikka varmuuksia ei voi laskea noin kauaksi, meidän on tehtävä ydinjätteelle jotain, kun vielä elämme verrattain vakaissa oloissa. Jos yhteiskuntamme ja elämänmuotomme romahtaa, asia ei tule olemaan listalla ensimmäisenä.
Koreografi Fabrice Lambert on valmistellut tanssiteoksensa Jamais Assez (Ei koskaan tarpeeksi) Michael Madsenin hienon, Suomessakin esitetyn dokumenttielokuvan Into Eternity (2010) pohjalle, yhdistäen siihen antiikin myyttejä, kuten tulen varastavan Prometeuksen ja luolavertauksen. Elokuvassa rallienglantia puhuvat suomalaisinsinöörit kohtaavat jätteen säilytyksen käsittämättömän aikajänteen kiusallisin hiljaisuuksin ja naiivin tiedeuskon voimalla: eräät ajattelevat esimerkiksi, että varoitus luolan ovella saisi tulevaisuuden ihmiset pysymään sieltä poissa.
Tanssi osoittautuu Lambertin teoksessa puhetta tehokkaammaksi tavaksi puhua aivoillemme käsittämättömän aikajänteen kysymyksistä. Tanssijat pyörivät pimeydestä valoon, valosta pimeyteen, ja kuulluista varoituksista välittämättä yhä syvemmälle vaaralliseen luolaan, yhä huikentelevaisemmin ja yhä äänekkäämmän musiikin tahdissa.
Tanssissa ruumiillistuu ihmisen loputon uteliaisuus ympäristöään kohtaan. Kuin atomin halkeaminen ja tulen syttyminen on tanssikin energiaa. Lambert sanoo yleisötilaisuudessa haluavansa tutkia kehon suhdetta ympäristömme konkreettisiin energiavirtoihin. Kiinnostavaa dialogia syntyy hänen ja ydinvoimaa vastustavan aktivistin välille, joka kertoo Avignonin lähiseuduilla olevan enemmän toimivia reaktoreita kuin missään muualla maailmassa (Ranskassa on kaikkiaan 59). Aktivisti kerää allekirjoituksia ydinvoiman täyskieltoa ajaviin lappuihin. Lambert ei puolestaan halua suoraan politikoida, vaan pitää teoksensa merkitystiet puhtaina ja avoimina. Kuitenkin hänen teoksensa saa ajattelemaan aikamme päätöksiä suunnattomalla aikajänteellä: tulen synnystä kertovista myyteistä kymmenien tuhansien vuosien päähän, kun joku tai jokin ehkä avaa Onkalon oven. Tietoisuus on hiipuva tulitikku ikuisuuden pimeässä, kehojen liike ja energia aina jotain enemmän.
Puheenvuoro rakastamisesta
Brysselissä vaikuttavan koreografi Veli Lehtovaaran ja amerikkalaisen Eleanor Bauerin Neitsyen koulun puutarhassa esittämä teos Avignonsens sijoittuu sen sijaan tiukasti tähän hetken, jossa kaksi ihmistä jakaa saman tilan – yleisö on kolmas subjekti, jota puhutellaan suoraan. Kirjallisesti inspiroitunut tanssiteos kierrättää Roland Barthesia (Rakastuneen kielellä, jonka pohjalta Lehtovaara on valmistelemassa sooloesityksiä), Clarice Lispectoria ja Virginia Woolfia. Esitys jättää omat rakennustelineensä näkyviin ja kertoo suoraan mitä tavoittelee: esitystilanteen hierarkkisuuden rikkomista, psykologisen muotokuvan hylkäämistä. Osallistumme kaikki näihin rakenteisiin: rakastaja puhuu, rakastettu on hiljaa. Lispectorin Agua Vivaa vapaasti kääntäen siteeraten: ”Sinä olet minun minuna olemisen muoto, minä olen sinun sinuna olemisen muoto, siinä mahdollisuuksieni rajat.”
Bauer ja Lehtovaara kiertävät lavaa rullaluistimilla, ja kun ne on riisuttu, puhe ja tanssi alkavat yhtäaikaisesti. Teos perustuu näiden analogialle, yritykselle tanssia rakastuneen kieltä. Englanninkielinen esitys selvästi jättää osan yleisöstä kielimuurin taakse, mutta onneksi liike kommunikoi tarkasti. Siinä missä Lambertin tanssiteos liikutteli myyttisen suuria, enimmäkseen persoonattomia energiavirtoja, Lehtovaara ja Bauer tarkentavat aivan lähelle, kahden ihmisen väliin. Silti he tavoittavat jotain yleispätevää, sen eron teon hetken, kun minä kiinnostun sinusta toisena.
Klassikoita Avignonissa
Avignonissa on myös mahdollista nähdä näytelmäkirjallisuuden klassikoita huippunimien tulkitsemina. Taiteellinen johtaja Oliver Py on ohjannut paavien palatsin sydämeen uuden käännöksensä Kuningas Learista eräänlaiseksi festivaalin pääesitykseksi. Esitys alkaa kello 22, jolloin tähdet jo hohtavat linnanpihan yllä. Shakespearea vanhemman palatsin pihalla hulluuteen vajoava Lear ja häntä vuoroin sättivä ja ylistävä narri tuntuvat arkkityyppisiltä, ikuisilta kuin galaksien valot yllämme. Aluksi Lear on jakamassa valtakuntaansa tyttärilleen ja pyytää heiltä ylistyspuheita. Nuorin ja rakkain tytär Cordelia vaikenee, ja hänen hiljaisuutensa rikkoo vallitsevan järjestyksen. Lear ja hänen myötään muut vajoavat hulluuteen, jossa kaikki kaivavat omaa hautaansa. Perhesuhteet tai mitkään arvot eivät ole enää pyhiä, alkaa teurastus.
Miljöö on yllättävän postmodernille Learille täydellinen, mutta valitettavasti esitys ei ole kovin onnistunut. Se jää ikään kuin ylipitkäksi, väsyttäväksi karikatyyriksi ja irralliseksi meuhkaamiseksi. Pyn tulkinta karnevalisoi Shakespearea ja jopa muuttaa kitschiksi: lavalla oleva pianisti soittaa Kubrickin Eyes Wide Shutista tuttua György Ligetin pianokappaletta, päähenkilöt siteeraavat uudempia kirjailijoita kuten Mallarméa ja Hölderliniä, Edmund ajaa moottoripyörällä, Edgar ryyppää shampanjaa. Lavalla on merkitystä alleviivaavia valotauluja: ”Hiljaisuutesi on sotakone”, ”Tyhjää”. Vaikka puitteet ovat vaikuttavat, tai kenties juuri siksi, näyttelijät eivät pysty niitä täyttämään. Lava jää puoliksi tyhjäksi.
Portugalilaisen Tiago Rodriguezin toteuttama Antonius ja Kleopatra sen sijaan on hurjan omaperäinen ja onnistunut. Versio perustuu tietoon siitä, ettei alkuperäisteosta ole varsinaisesti olemassa. Plutarkhos kertoo luultavasti jollain tavalla toden ja jo paljon kierrätetyn tarinan Kuuluisien miesten elämäkerroissaan, jota Shakespeare varsin vapaasti lainailee näytelmässään. Näiden lisäksi Rodriguezin tulkinta hyödyntää Mankiewiczin klassikkoelokuvaa ja erityisesti sen musiikkia. Kaksi esiintyjää, mies ja nainen, eivät ainakaan aluksi näyttele perinteisellä tavalla. Mies kertoo Kleopatran teoista ja liikkeistä ja liikkuu tämän mukana, nainen tekee saman Antoniuksen kanssa. Hahmot piirtyvät mieleen virtuaalisina, esiintyjien ulkopuolisina lukuisine kulttuuriviitteineen, ja samalla klassinen rakkaustarina saavuttaa hauraan intensiteetin. Myytti rationaalisesta, työteliäästä pohjoisesta (Rooma) ja aistivoimaisesta, laiskasta etelästä (Egypti), jonka jo Plutarkhos laittoi liikkeelle, on tässäkin ajassa monessa muodossa ajankohtainen. Rodriguezin versio todistaa, että rohkea minimalismi voi todella elävöittää klassikkoa, mutta taitoa ja herkkyyttä tällaisen toteuttaminen vaatii.
Godot’sta nykysirkukseen
Myös Laurent Fréchuretin ohjaama Samuel Beckettin Godota odottaessa (En attendant Godot) on kirkas esimerkki onnistuneesta klassikkotulkinnasta. Fréchuret on perustanut yli kaksikymmenvuotisen teatteriuransa klassikkotekstien lähiluvulle, ja tämän autenttisempaa Beckettiä tuskin voi toivoa näkevänsä. Vladimir ja Estragon ovat epätoivoisia klovneja, palvelijaansa Luckya koirana kohteleva herra Pozzo taas kaksisuuntaisen mielialahäiriön riivaama sekopää. Esitys on fyysinen, täynnä odotuksen turhauttamaa hukattua liike-energiaa alusta asti, jolloin puun alle tien viereen tallustava Estragon ei ole saada kenkää jalastaan. Ilta pimenee aina, päivän toiveet valuvat hiekkaan. Beckett itse kommentoi näytelmäänsä sanomalla, ettei tiedä kuka Godot on tai onko häntä edes olemassa – myöskään näytelmän ylevä merkitys tai suurempi tarkoitus ei häntä erityisesti kiinnostanut, vaikka sellaisen ”pitäisi olla mahdollista”. Ehkä juuri tämä suunnaton epätietoisuus selittää teoksen modernin kuolemattomuuden: vaikka luulemme tätä nykyä tietävämme niin paljon, on vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen todella tarkoin tuntisi häntä liikuttavat ja odotuttavat voimat.
Animistisessa heimokulttuurissa tällainen tieto taas voi olla hyvin tarkkaa. Unkarilaisen Eszter Salamonin virtuoosimainen tanssiteos Monument 0: Hante par la guerre 1913-2013 (Sodan kummittelua) tuo näyttämölle kulttuureita, joita viimeisen sadan vuoden aikana käynyt sodat ovat tuhonneet tai uhanneet tuhota. Päivittäisen standardisoidun identiteetin takaa nousee mitä kummallisimpia voimia ja liikkeitä, joita vastaan ”normaalin” kulttuurin edustajat ovat käyneet: veitsiä heiluttavia noitatohtoreita, surullisia voodoo-naisia ja painovoimaa uhmaavia fakiireita. Visuaalisesti upea teos on hyvä arkaainen vastinpari läpimodernille Beckettille: olemmeko tuosta vain rikkoneet kokonaisia elämismaailmoja päästäksemme tänne puun alle odottamaan Godota? Rien à faire.
Festivaali tarjoaa myös perusvireeltään riemastuttavia kokemuksia kaiken estetisoidun synkistelyn vastapainoksi. Suomalais-uusiseelantilaisen, jonnekin teatterin ja nykysirkuksen välimaastoon sijoittuvan Kallo Collectiven huikea Members of Our Limbs olisi mennyt minulta täysin ohi, mutta onneksi satuin viimeisen Avignon-illan kunniaksi Off-festivaalin juhliin Karhu-paita päälläni. Sieltä minut bongasi kollektiivin klovni Jenni
Kallo, ja päädyimme vielä ennen lähtöämme katsomaan heidän show’taan. Esitys on täynnä täysin räävitöntä kolmen klovnin ilonpitoa: suuria tunteita, noloja tilanteita, kaatuilua, rymyämistä, yleisön hakkaamista ilmapalloilla, kukkien heittelyä. Kaikki tämä tarkasti toteutettua, liikuttavaa ja kaunista. Klovni on yksi länsimaisen kulttuurin täydellisimmistä luomuksista: naamiohahmo, joka ei voi naamioida tunteitaan; joka esittää meille oman heikkoutemme, niin että voimme nauraa sille. Toivottavasti tulemme näkemään Kallo Collectiven esityksiä jälleen myös Suomessa.
Teksti: Vesa Rantama
nuorivoima.wordpress.com 